Aamulla lähdemme todella aikaisin ajamaan kohti Napieria, kello ei ole edes seitsemää. Meillä on pitkä matka edessä. Sataa vettä. Ensin moottoritietä pitkin Lower Huttiin, sitten Upper Huttiin ja kohti Mastertonia. (Jossain välissä suunnitelmamme oli, että ajaisimme suoraan lautta-päivänä Mastertoniin asti yöksi, mutta vaihdoimme sitä, että ehtisimme vähän tutustua pääkaupunkiin.) Ennen Featherstonia maasto on mäkistä ja mutkaista. Featherstonissa pysähdymme aamupalalle viehättävään cafe&bakeryyn.
Jatkamme matkaa Greytownin läpi. Mastertonissa pysähdymme tutkimaan karttaa ja kännykästä navigaattoria, että löytäisimme tien kohti Alfredtonia. Kello on vasta vaille 9.
Ympärillämme on peltoja, puita ja kukkuloita. Äkkiä huomaan pelkääjän paikalla, että hetkinen, emme olekaan sillä tiellä millä luulimme olevamme. Ensimmäinen eksyminen matkamme aikana. Pikaisen tutkimisen jälkeen toteamme olevamme matkalla liian itään, kohti Castle Pointia ja Finuita, jotka sijaitsevat lähes meren rannalla. Emme olleet missään välissä nähneet kylttejä Alfredtonia kohti. Ei auta muu kuin jatkaa matkaa, tätäkin reittiä pääsee perille. Tie muuttuu soratieksi ja meitä jo alkaa naurattaa tämä seikkailumme. Tuntuu ettei tie pääty ikinä, mutkaa mutkan perään soran roiskuessa renkaista. Näemme muutaman rauhallisen maatilan ja lampaita, mutta ihmisiä ei näy missään. Todellinen maisematien maisematie.
Varmaan tunnin päästä (matka tuntuu todella pitkältä) pääsemme Alfredtoniin ja käännymme oikealle Route 52:lle kohti Tiraumea ja Pongaroa. Sade on onneksi jossain vaiheessa loppunut, mutta on tuulista. Tie on kapeaa ja mutkaista asvalttia upean vehreässä ja vihreässä ympäristössä.
Weberin kohdalla Route 52 jatkuu kohti Wimbledonia risteyksestä oikealle. Suunnilleen puolessa välissä Wimbledonia ja Porangahauta sijaitsee paikka, jolla on maailman pisin nimi. Pysähdymme ihastelemaan nimikylttiä ja tarinaa mikä sen vieressä kerrotaan. Kyltti on monta metriä pitkä ja ihmisen korkuinen.
Pysähdymme syömään Waipakuraussa Subwayssa ja käveleskentelemme keskustassa lämpimässä säässä. Sen kummemmin mitään luonnon nähtävyyksiä ei ole näkynyt koko aamupäivän aikana, verrattuna eteläsaareen, jossa niitä oli paljon. Maisemat ovat tietysti upeita.
Jatkamme matkaa State Hwy 2-tietä ja seuraavaksi käännymme vasemmalle, tielle numero 50A. Vihdoin tulemme paikkaan jonka tiesimme täällä olevan ja jonne haluamme mennä, nimittäin The Amazing Maze 'n Maize Hastingsissä. Maissipeltoon tehdään joka kesä kuviopolku, labyrintti, jossa saa kuljeskella ja etsiä reittiä. Tiskin takana on innokas täti, joka kyselee mistä olemme ja näyttää lehtiartikkelia ja kuvaa, jossa kuviopolku on valokuvattu taivaalta päin.
Merkkaamme karttaan nuppineulalla Helsingin kohdan. Toinen nuppineula näkyy jossain Keski-Suomen kohdalla. En ihan ymmärtänyt oliko nuppineulasaldo todellakin tältä aamulta vai pidemmältä ajalta. Aurinko paistaa nyt todella kuumasti eikä täällä tuule yhtään. Vähennämme vaatetta ja laitamme aurinkorasvaa ja suojaudumme lippiksillä, ennen kuin lähdemme matkaan.
Saamme mukaan monisteen, jossa on esineiden kuvia, joita pitää etsiä labyrintistä, sekä korkean tikun päässä olevan valkoisen lipun, joka pitää nostaa pystyyn ja heiluttaa, jos tuntee eksyneensä. Kesä on vasta sen verran alussa, että maissit ovat melko lyhyitä, ehkä olkapäihin asti; koko ajan näkee missä kukakin kävelee, joten tämä lippujuttu on pikemminkin vain riemastuttavaa. Olisi niin paljon mahtavampaa jos labyrintista ei oikeasti näkisi mitään muuta kuin kasvillisuutta ympärillä. Väkeä täällä ei juurikaan ole, joten saamme lähes yksin talsia.
Puolisen tuntia menee ja löydämme labyrintin läpi takaisin kotiin. Kaikki monisteen kuvatkin tuli löydettyä. Hiki tuli.
Poikkeamme hiukan matkaltamme ja lähdemme kohti Te Mata Peakia, Hastingsista itään. Ostamme matkalla rasian herkullisia isoja mansikoita pienestä tienvarsipuodista, joita tällä tiellä tuntuu olevan perä perää hedelmätarhojen yhteydessä. Myynnissä on kirsikoita, vadelmia, boysenmarjoja, nektariineja, aprikooseja jne. Päädymme kuitenkin ostamaan vain näitä herkullisia "kotimaisia" mansikoita. Maistuvat yhtä hyviltä kuin Suomalaiset mansikat.
Te Mata Peakille pääsee autolla ylös asti parkkipaikalle jännittävää kapeaa asvalttitietä pitkin jyrkänteen reunalla. Ylhäällä on muitakin maisemien katselijoita. Mussutamme loputkin mansikat täällä ihanan raikkaassa pienessä tuulenvireessä auringon paistaessa. Täältä näkee beigenvärisiä kuivia kukkuloita ja kauas merelle Hawke's Bayhin ja Napieriin asti.
Napier on mielenkiintoinen Art Deco-kaupunki. Vuonna 1931 maanjäristys tuhosi kaupungin lähes kokonaan ja se rakennettiin uudestaan Art Deco-tyylillä. Ihan hienoja taloja. Kiertelemme kaduilla ja käymme kävelemässä rannalla ja syömme päivän kalaa hienossa ravintolassa rantakadulla.
Ajokilometrit: 5-459km = 454km Ajoaika: 6.45-16.50
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti